Kello 11:57 totesin, että nyt vielä viimeinen lause. Neljätoista minuttia - ja tarkalleen ottaen kolme lausetta - myöhemmin päätin, että nyt se on siinä. Se on valmis. Tai ainakaan minä en enää koske siihen.

Tänä viimeisenä aamuna olen lisännyt lähdeluetteloon yhden artikkelin lisää, leipätekstiin kymmenisen uutta lausetta ja aika monta lauseen paikan vaihdosta. Löysin vielä pari et al.:ia ym.:n sijasta ja yhden viittauksen väärään alalukuun.

Olen hekumoinut jo kuukausia sillä, mitä kaikkea aion tehdä tämän hetken koittaessa. Vaikuttaa siltä, että nyt palkitsen itseni ruokalakeitolla, sitten hoidan työn sähköisen palautuksen koukerot, ja sitten menen kotiin juomaan punaviiniglögiä, pelaamaan konsolipelejä ja syömään ehkä palan suklaata.

Toisaalta pinnan alla kuplii myös hysteerinen riemu tämän hetken viimeinkin koittaessa. (Tähän liittyy esimerkiksi se, että kun lounaspoissaolon aikana tapahtuvia katastrofeja varten lähetän gradutiedostosta varmuuskopion sähköpostiini, olen ahdistunut siitä, ettei viestin otsikkoon pysty tekemään caps lockia enemmän huomiota herättäviä tyylillisiä kommervinkkejä osoittamaan, kuinka tärkeä viesti liitetiedostoineen on kyseessä. Tilanne ikään kuin vaatisi nyt neonvärejä ja kuvaruudun reunasta reunaa rullaavia, vilkkuvia tekstejä ilotulitustaustalla.)