Olen viettänyt oikein tutkimusromanttista viikonloppua kirja- ja nenäliinakasojen saartamana. Ulkona vain hitusen kirkasta pilvipeitettä joskus keskipäivän aikoihin, pöydällä kynttilä ja jatkuvasti täyttyvä teemuki. Pitkiä yöunia kirjoitusvireen ja nuhan parantelemisen takaamiseksi, häiriötekijöiden kuten television katselun ja sosiaalisten "pakko mennä" -tapausten minimointia. Ja viimeinkin tunnen saaneeni jotain aikaan - täydet kaksi sivua lähinnä jonkinlaista omia ajatuksiani purkavaa purskausta kirjastojen arvioinnista ja sen tarpeellisuudesta, mutta kuitenkin jotain. Ja vaikka se jollain tavalla vain osoittaa minulle, kuinka paljon on vielä tehtävää, ennen kuin melko vaativa unelmani tälle pelkän graduseminaarin kirjallisuuskatsaukselle on toteutunut, tuntuu silti hyvältä. Ihan hirveän hyvältä. Pidän aiheestani tavattomasti.

Minulle tämä aiheestani pitäminen on todella tärkeää. Ehkä liiankin tärkeää; pelkään innostuvani liikaakin maalailemaan asioita, mutta toivottavasti graduohjaaja sanoo suoraan, onko kirjoitustyyli aivan liioiteltu. Kuitenkin mieluisa aihe saa tämän stressaavan tilanteen tuntumaan kannustavalta ja kirjapinot ja jatkuvasti kasvavan kirjaston varauslistan ja "printtaa nämä" -artikkelikokoelman laajentumisen tuntumaan yksinomaan inspiroivalta. Ainoa harmittava tekijä tällä hetkellä on, etten millään ehdi tehdä niin syvää ja kattavaa katsausta kuin haluaisin joulukuun alkuun mennessä. Pintaruopaisua syvempi aiheisiin tutustuminen joutuu odottamaan.

Mitä olen siis tänään kirjoittanut: kirjastojen arviointi on tärkeää. Sen tulisi olla itsestään selvää. Kirjasto on kuin mikä tahansa palveluja tuottava yritys: tavoitteena on tuottaa sellaisia palveluita ja tuotteita, jotka vastaavat (potentiaalisten) asiakkaiden tarpeita ja saavat heidät valitsemaan tulla takaisin hakemaan palveluita ja tuotteita. Arviointia tekevä tutkimus ja päätöksenteko tarvitsevat toisiaan: ei ole mitään järkeä tehdä tutkimusta, jolla ei ole vaikutusta toiminnan suunnitteluun, eikä samoin ole mitään järkeä suunnitella ilman todellista tietoa siitä, missä mennään.

Koska kirjastojen tarkoitus on palvella käyttäjiään (onhan? Eikä toimia kirjojen museoina ja luettelointitaitojen gallerioina, aakkostamisen työnäytöskeskuksina?) , on käyttäjälähtöisen tutkimuksen tekeminen luonnollista. Käyttäjät ovat asiantuntijoita, mitä tulee sellaisten asioiden kuin palvelujen laadun ja systeemin toimivuuden arviointiin. Pintaruopaisunomaisen tähänastisen alan tuntemukseni mukaan kirjastoissa on arvioitu pelkkiä järjestelmiä aina 1990-luvun alkuun asti. "Most libraries collect information on circulation statistics and transaction totals (the number of interactions between employees and library materials and between empoyees and library users)…"* on mielestäni tragikoomisella tavalla miellyttävästi tällaista tilannetta kuvaava lause. Kirjat, henkilökunta ja asiakkaat hyörivät samassa sopassa, numeroita kertyy statistiikkaan eikä näennäisesti mitään muuta tapahdu (ja kaikki on hyvin). Kun arviointikuvioon tuodaan mukaan sellaiset kvalitatiiviset tekijät kuin kirjaston "palvelun laatu", "tulokset" ja "vaikutukset", ollaan jo syvemmillä, ja toivottavasti anteliaammilla, vesillä.

Kirjaston arvioiminenhan ei automaattisesti tarkoita sitä, että löydettäisiin tai väkisin kaivettaisiin systeemistä virheitä, vaikka jos sellaisia löytyisi, olisi sekin arvokasta tietoa. Kun arviointia tehdään systemaattisesti, saadaan todellista ja varmasti konkreettisempaa tietoa siitä, että "me ollaan hyviä ja meidän kirjasto on tämän organisaation toiminnan yksi tukipilari" kuin jos on vain mutu-tuntuma siitä, että "palttiarallaa vähänylipuolet työntekijöistä käy ovilaskurin mukaan täällä kuukausittain".

* Lainaus teoksesta Hernon & Altman. Service quality in academic libraries. Norwood (N.J): Ablex, 1996. (s. 2.)