Olen ollut lähes viikon verran koskematta alustavaan haastattelurunkoon, jonka tuskissani kyhäsin kokoon vielä
alustavamman version pohjalta tämän päivän seminaaria varten. Voi
Venäjä, se tuntui aivan surkealta silloin viikko sitten. Paljolti siitä
syystä olenkin vältellyt tiedoston avaamista (ja ajattelemista).
Nyt, kun oli pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja kurkistaa, mitä
silloin tulikaan sepustettua, eivät ajatukseni näytäkään ollenkaan
huonoilta. Mikäs ilmiö tämä nyt on? Alemmuuskompleksissa kieriskeltyäni
ei voi olla kyse ainakaan yltiöpositiivisuudesta.
Mieliala
kohosi heti monta pykälää. Kuten olen jo aiemminkin todennut, olen
ihminen, jonka pitäisi saada rutistaa projektit kokoon yötä myöten
huhkien, urakkapalkalla. Pakolliset viivytykset ja viikot, joilla työ
ei etene piiruakaan, aiheuttavat melkein masennusta. Vastaavasti, kun
on mahdollista, että jotain tapahtuisi, saatankin yhtäkkiä nousta aivan
taivaisiin.
Nyt olen taas pähkäillyt ja ollut
epätietoisuudessa niin kauan, että tuntuisi vain ja ainoastaan
haastavalta päästä tekemään niitä pelättyjä haastattelujakin.
maanantai, 20. helmikuu 2006
Kommentit