Graduseminaariryhmästä pitäisi saada tukea ja uutta potkua omaan työhönsä, tai näin ainakin minä olen ajatellut. Muu ryhmä ei tunnu olevan ihan yhtä vakuuttunut, sillä viiden hengen ryhmästä vain kaksi oli paikalla kirjallisuuskatsauksen pulmapalaverissa. Minä olin ainut, joka olin lähettänyt siihenastisen aikaansaannokseni ohjaajalle. Luulin, että se jotenkin olisi kuulunut asiaan, mutta sen sijaan päädyin tuntemaan itseni vähän tyrkyksi. Yritin nimittäin vielä lisäksi onkia ohjaajasta mielipidettä, että käykö rento kirjoitustyylini gradun kirjoittamiseen, ja jotenkin sain senkin mielestäni kuulostamaan toisenlaiselta hyväksynnän kerjäämiseltä.

Haluaisin muutenkin jotain enemmän ryhmältämme. Keskustelua muiden töistä ei oikein synny muuta kuin työn tekijän ja ohjaajan välillä, ja jos yritän itse innokkaana sanoa joskus edes jotain, kun kommentteja kysytään, tunnen jotenkin päsmäröineeni tai olevani aivan yli-innokas. Toisaalta ei tietysti ole mitenkään kummallista, ettei toisten töistä uskalla sanoa mitään. Tieto ei riitä, toisten tunteiden ja suunnitelmien loukkaamista haluaa varoa eikä ennen kaikkea halua munata itseään. Tuloksena tosin sitten rakentavin mahdollinen kritiikki muotoutuu ilmiselvien kirjoitusvirheiden ja kappalejaon kommentoinniksi.

Ehkä se tästä vielä. Toistaiseksi tiedämme ryhmässä vielä niin vähän toistemme töistä, ettei yhtä aikaa rakentavan, kannustavan ja viisaan palautteen antaminen taida olla mahdollista.