Tällä viikolla olen käynnistellyt tosissaan olevan gradutyöläisen päivärutiineja. On käsittämättömän vaivalloista tehdä kahta työtä: kun ensimmäinen loppuu, aivoissakin jonkinlainen vapaavaihde naksahtaa päälle. Silmäluomia alkaa painaa; ne luulevat, että on päiväunien aika, vaikka tosiasiassa niiden alla olevien silmien täytyisi uurastaa vielä toinen päivän puolikas.

Häiritsevää on myös se, että aiheeseen on tuskastuttavaa syventyä pienissä pätkissä ja juuri silloin ja sinä päivänä, kun sattuu olemaan aikaa. Minun työskentelytyyliini kuuluu enemmän uppoutua projektiin tuntikausiksi ja puristaa ulos suurempi kokonaisuus päivien työputkessa. Täytyy kai totuttautua siihen, että tätä tämä nyt sitten on. Tuskin työelämästä tulee sitten yhtään sen vähemmän rikkonaista.

Viikonloppuina olisi aikaa linnoittautua kirjapinojen ja tekstinkäsittelyohjelman eteen, mutta sellaista tuskin jaksaisi kukaan koko vuotta.