Voisiko päiväkirjanpitohiljaisuudesta päätellä, että kirjoittajalla on kiireitä? Kiire on tietysti aina erittäin huono tekosyy - kyllä ajatuksiaan ehtisi jäsentää kirjoittamalla, jos vain haluaisi. Enemmänkin on ehkä kyse siitä, että ne ajatukset ja kirjoittamisaika ovat niin hajallaan eri suunnilla, ettei mitään konkreettista synny.

Edellisen kirjoituksen aikaan melkein täysi kuukausi sitten olin juuri aloittanut haastateltavien etsiskelyn. Värväystoiminnan alussa minut vallanneesta pienestä uskonpuutteesta huolimatta haastateltavia löytyi lopulta hyvä esitutkimusotos. Kutsun tätä aineiston keruun ensimmäistä vaihetta esitutkimukseksi, koska tarkoitus olisi todella suorittaa pienimuotoinen esitutkimus graduseminaaria varten. Seminaarin ja varsinaisen gradun tekemisen vaiheet kulkevat työskentelyssäni pakosta jotenkin päällekkäisinä, sillä seminaariin täytyisi valmistella jonkinlainen pieni raportti kevään päätteeksi, kun taas gradun kannalta en voi pysähtyä vetämään henkeä ja vain kirjoittelemaan muutamaksi viikoksi. Aineisto on saatava kerättyä, ennen kuin kirjaston käyttäjäkunta karkaa kesälaitumille ja alkaa olla vaikeasti tavoitettavaa.

Tuntuu kieltämättä hassulta erottaa osa haastatteluista ikään kuin erilleen muista ja alkaa jo työstää niitä, kun samaan aikaan kuitenkin joutuu keräämään lisää aineistoa samalla haastattelurungolla ja samaan tapaan kuin ennenkin. Saattaa pieni esianalyysi tietysti vaikuttaa (toivottavasti parantavasti) haastatteluihinikin. Kun teemat tulevat tutuiksi, osaan ehkä kysyä joitain asioita paremmin.

Itse haastattelutilanteet eivät ole ollenkaan niin pelottavia kuin mitä hirvistelin kuukausikaupalla etukäteen. Tämä olikin tietysti odotettavissa. Ihmisiähän siinä haastattelutilanteessa vain ollaan, molemmat osapuolet. Jännitän tilanteita tietysti edelleen, mutta tuntuu, että tuskailin tutkimuksen tätä osaa niin paljon jo etukäteen, että nyt elimistö ja hermot eivät yksinkertaisesti jaksa enää samassa mittakaavassa. Päinvastoin haastattelut ovat osoittautuneet sisällöiltään mielenkiintoisiksi ja haastateltavat fiksuiksi. Ja selvällä äänellä puhuviksi. Jos jokin tuottaa tuskaa, niin se, ettei omaa haastatteluaan litteroidessaan saa omasta mutisevalla äänellä esitetystä kysymyksestään mitään selvää. Oppikaa te muut minun virheistäni; minäkin yritän.

Oikeastaan tuskin maltan odottaa pääseväni käsiksi aineiston anaysointiin. Pikaisella silmäyksellä haastateltavien kertomiin asioihin näen vain kutkuttavia viitteitä sinne ja tänne, en kokonaisuuksia enkä syy-yhteyksiä. Niidenhän on kuitenkin oltava siellä, vain odottamassa kullankaivajaa.