Viimeinen kuukausi on gradutyön kannalta ollut kertakaikkisen nolo. En
ole uhrannut koko projektille yhtäkään ajatusta. Nyt sitten viimeisenä
iltana ennen kevätkauden ensimmäistä seminaarikokoontumista on ilo
raapia kokoon jonkinlaista kirjoitusta, että saisi kotitehtävän
palautettua (kyseenalaisella) kunnialla.
Vielä nolompaa on, että minulla on ollut puolitoista kuukautta lainassa
Erittäin Tärkeä Lähdekirja, jota en ole edes avannut. Kirjan
palautuspäivä on huomenna, eikä sitä voi varausten vuoksi uusia.
Tutkimukseni taitaa viivästyä vielä kuukaudella, heh. Voisin valloa
paljonkin itseni säälinnässä ja suominnassa (yhden kirjan takia), mutta
siitä ei taida olla mitään hyötyä. Sen sijaan lienee parasta ottaa
huomenissa kirja kauniiseen käteen ja vinguttaa kopiokorttia. Enemmän
kuin laki sallii.
Joulukuun alun välityön palautus oli ihan siedettävä kokemus, eikä
vähiten siksi, etten joutunut tekemään yhtäkkiä kovin paljon lisäyksiä
työhön ennen perimmäistä tavoittettani, eli joululomaa. Sen sijaan
tuskailua jossain takaraivossa on aiheuttanut vakava motivaation puute.
Tutkimus sinänsä ei ole ongelma: aihe on mielenkiintoinen, aineistoa
löytyy, puitteet ovat enemmän kuin kunnossa, mutta työn valtavuus,
vaikeus ja ennenkokemattomuus tuntuu tällä hetkellä vain pimeältä
syöveriltä. Pelkäsinkin, että ensimmäisen isomman välityön
palautettuani kokisin jotain tällaista. Ei riitä, että suurella innolla
tein tiedonhakuja, luin artikkeleita ja koostin kaiken yhdeksi
kokonaisuudeksi. Vasta jonkinlainen hyvin pieni pala on koossa, eikä
sitäkään luultavasti voi sellaisenaan, muuttamatta käyttää lopullisessa
gradussa.
Jos tätä pitäisi jollain sanalla kuvailla, niin se olisi pelko.
Sellainen tunne, että mieluummin olisi koettamatta kepillä jäätä edes
ensimmäistä kertaa, ettei joutuisi miettimään, että mahtaakohan tässä
vielä kastua, ja melko kylmällä vedellä.
sunnuntai, 8. tammikuu 2006
Kommentit