Viimeinen kuukausi on gradutyön kannalta ollut kertakaikkisen nolo. En ole uhrannut koko projektille yhtäkään ajatusta. Nyt sitten viimeisenä iltana ennen kevätkauden ensimmäistä seminaarikokoontumista on ilo raapia kokoon jonkinlaista kirjoitusta, että saisi kotitehtävän palautettua (kyseenalaisella) kunnialla.

Vielä nolompaa on, että minulla on ollut puolitoista kuukautta lainassa Erittäin Tärkeä Lähdekirja, jota en ole edes avannut. Kirjan palautuspäivä on huomenna, eikä sitä voi varausten vuoksi uusia. Tutkimukseni taitaa viivästyä vielä kuukaudella, heh. Voisin valloa paljonkin itseni säälinnässä ja suominnassa (yhden kirjan takia), mutta siitä ei taida olla mitään hyötyä. Sen sijaan lienee parasta ottaa huomenissa kirja kauniiseen käteen ja vinguttaa kopiokorttia. Enemmän kuin laki sallii.

Joulukuun alun välityön palautus oli ihan siedettävä kokemus, eikä vähiten siksi, etten joutunut tekemään yhtäkkiä kovin paljon lisäyksiä työhön ennen perimmäistä tavoittettani, eli joululomaa. Sen sijaan tuskailua jossain takaraivossa on aiheuttanut vakava motivaation puute. Tutkimus sinänsä ei ole ongelma: aihe on mielenkiintoinen, aineistoa löytyy, puitteet ovat enemmän kuin kunnossa, mutta työn valtavuus, vaikeus ja ennenkokemattomuus tuntuu tällä hetkellä vain pimeältä syöveriltä. Pelkäsinkin, että ensimmäisen isomman välityön palautettuani kokisin jotain tällaista. Ei riitä, että suurella innolla tein tiedonhakuja, luin artikkeleita ja koostin kaiken yhdeksi kokonaisuudeksi. Vasta jonkinlainen hyvin pieni pala on koossa, eikä sitäkään luultavasti voi sellaisenaan, muuttamatta käyttää lopullisessa gradussa.

Jos tätä pitäisi jollain sanalla kuvailla, niin se olisi pelko. Sellainen tunne, että mieluummin olisi koettamatta kepillä jäätä edes ensimmäistä kertaa, ettei joutuisi miettimään, että mahtaakohan tässä vielä kastua, ja melko kylmällä vedellä.