Vietin kahden ja puolen viikon todellisuudestairtautumisjakson, joka onnistui loistavasti ainakin sikäli, etten ajatellut gradua, en sitten kertaakaan. Yritin kyllä pariin otteeseen - kokeilin, että miltä tuntuu ajatella Tamperetta ja työhuonetta ja gradua, mutta en oikein saanut palautettua mieleen edes tutkielmani aihetta. Hauskaa sinänsä.

Tauko teki ehdottomasti hyvää. Ajatukset ovat selkiintyneet, turhat epäilysroskat ja sivujuonnerisut ja ajatussolmumännynkävyt ovat tippuneet konepelliltä, ja jäljellä olikin yhtäkkiä vain melko suoraviivainen ajatus siitä, miten gradudokumentin kirjoittamista tästä jatkan. Urakka jäi hyvälle mallille ennen taukoa: sain metodiosion ensimmäisen version purkkiin ja lajitelluksi aineistosta esiin merkitykselliset kohdat, ja nyt olen kirjoitellut jo tuloksia auki.

Mikä ihme on kirkastanut aiemmin niin huolekkaan otsani? Väkinäisten ajatuksellisten ongelmasolmujen aukeaminen lähes silkan unohtamisen ansiosta on tietysti auttanut. Vielä tärkeämpää on kuitenkin se, että tutuista kuvioista irrallaan vietetty aika laittoi mielikuvat omasta tulevaisuudestani aivan uusille raiteille. Elämää on valmistumisen jälkeenkin, ja muuallakin kuin Tampereella tutuissa ja turvallisissa ympyröissä. Jos graduni ainoa tavoite on Täydellinen gradu, ei ihmekään, jos sen tekeminen on ylen vaikeaa. Jos taas tavoitteena on - mahdollisimman hyvän gradun lisäksi - valmistuminen ja valmistumisen jälkeisen elämän vapaus ja mahdollisuudet, jokainen uusi gradukansiossa sijaitsevaan dokumenttiin kirjoitettu sana vie itsessään lähemmäs voittoa.

Kyllä tästä gradu syntyy, mutta minulle alkaa olla tärkeämpää se, mitä minä voin saavuttaa graduni avulla kuin se, mitä gradusta voi minun kauttani tulla.