Paras anti, mitä voisin gradulta toivoa, olisi varmaan parin täysin sen sisällöstä riippumattoman asian omaksuminen. Sillä, että opin jotain vaikuttavuusarvioinnista ja kirjastopalveluista ja Tampereen yliopistollisen sairaalan työntekijöiden tiedonhankintakäyttäytymisestä, ei liene kovin suurta merkitystä tulevaisuuteni tai henkisen pääomani kannalta. Samat jutut voisin lukea, kysyä tai kokea muutenkin.

Oman graduprosessini kautta voisin ainakin toivoa kehittyväni huomattavasti paremmaksi kommunikoijaksi ja ehkä jopa haastattelijaksi. Yliopistokoulutuksen puolesta suullisen viestinnän koulutukseni on aivan naurettava. Vai mitä sanotte yhden opintoviikon massaluentokurssista, jonka kruunaa tentti – siis kurssi, jonka on tarkoitus valmentaa tosielämän viestintätilanteisiin. Haastattelunauhoilta olen ensimmäistä kertaa joutunut oikein toden teolla kuuntelemaan omaa suullista ilmaisuani, ja voi jukupätkä – olen kyllä tiennyt, ettei sen laadussa ole hurraamista, mutta välillä tekisi mieli itkeä ja kiristellä hampaita.

Mutta olen kehittynyt, se on selvää. Loppupään nauhat ovat huomattavassa määrin siedettävämpää kuunneltavaa kuin ensimmäiset yritelmät vetää läpi vapaamuotoinen keskustelu, jossa pitäisi kutenkin kattaa tietyt aiheet. Tämä valaa minuun uskoa siihen, että vielä jonain päivänä viestin ihmisten edessä stressaavissa tilanteissa ymmärrettävästi ja ehkä jopa suht koht selkeästi.

Toinen asia, josta soisin ottavani opikseni, olisi pitkäjänteisyys. Että pääsisin yli siitä turhautumisesta jota tunnen ajatellessani niitä kaikkia asioita, joihin vielä tulevan seitsemän kuukauden aikana pitäisi tarttua. Etten ajattelisi liikaa sitä vaan tekisin ne asiat pois jaloista. Pitkäjänteisesti. Sen haluaisin tajuta, että työtä voi tehdä päämääränä jonkin projektin valmiiksi saattaminen, enkä siksi, että voisin sanoa istuneeni näyttöpäätteen edessä x tuntia aikajaksolla y.

Sanotaanko, että jossain kohtaa vuosien varrella takaraivoon on tarttunut häivähdys "mennään sieltä missä aita on matalin" –mentaliteettia.