Gradupäiväkirja ei toimi aivan niin kuin ajattelin sen toimivan. Kuvittelin raportoivani uskollisesti ja huolella tutkimusprojektin etenemistä, mutta raportointi onkin kuivettunut aika päiväkirjamaiseksi mustatuntuu-diipa-daapaksi.

No, ei se mitään. Tämä on, mikä siitä tuli.

Laimeasti kiintoisaa on, että miksi tästä tuli, mitä tuli. On nimittäin yllättävän hirvittävää antaa julki pienintäkään kulmaa keskeneräisestä työstään. En oikeastaan uskaltaisi kertoa mitään ajatuksistani siinä pelossa, että huomaan niiden myöhemmin olevan ihan huonoja ja joudun pyörtämään sanani. Valittelen ongelmia, mutta varovaisesti. Vain sellaisia ongelmia, joihin ratkaisu varmaankin vielä jostain löytyy. Kuitenkin noiden huonojen ajatusten paremmiksi ajatuksiksi kehittymisen seuraaminen voisi olla juuri sitä mielenkiintoisinta seurattavaa. Harmi, ettei hentoinen tutkijanylpeyteni vielä anna myöten raportoida sitä. Siitäkään huolimatta, että kahlasin juuri läpi ainakin viidennen kuvauksen siitä, miten tutkimuksenteon prosessi ei etene niin kuin se valmiissa tutkimuksissa ja artikkeleissa yleensä esitellään: johdannosta suoraviivaisesti metodien ja tutkimuksen kautta kauniiseen loppupäätelmäpakettiin.

Oma tieni ainakin kiertelee ja kaartelee jatkuvan artikkelien kertaamisen, tiedonhakujen tekemisen ja asioiden uudelleen ajattelemisen kautta. Tein juuri kymmenisen uutta varausta monenkirjaviin laadullisten menetelmien metodioppaisiin. Masentaa myöntää, mutta kuvittelin tässä vaiheessa, kun aineisto on jo kerätty, jotenkin tietäväni, mitä sille litterointitekstimassalle oikein pitää tehdä.