Haastattelutilanne on kaikkien oppaiden mukaan monimutkainen ilmiö - se on ikään kuin rupattelua (joskus hyvin vapaamuotoista, joskus juoni on kirjotettu ennalta), mutta sillä on jokin aihe ja päämäärä. Osittain siihen siis pätevät tavalliset keskusteluvuorovaikutuksen lait, mutta tilanne on höystetty myös haastateltava-haastattelija- ja asiantuntija-noviisi -rooleilla.

Minulle itselleni tuo erityisesti tuo asiantuntijuus-rooli on ollut vaikea puolin ja toisin. Noviisina ollessani olen tuntenut itseni altavastaajaksi tullessani haastateltavan työpaikalle kesken hänen päivänsä kyselemään haastateltaville itsestään selvistä asioista.Toisaalta asiantuntijan roolissakaan ei ole helppoa. Pidän joitain asioita selviönä ja luulen, että esimerkiksi termit tarkoittavat kaikille haastatelluille samoja asioita. Olen yrittänyt esittää asiat mahdollisimman yleistajuisesti sortumatta silti holhoavuuteen tai toisaalta lapsellisuuteen ilman minkäänlaista käsitystä siitä, miten olen onnistunut.

Haastattelunauhojen kuuntelu on avannut jälkikäteen aivan uuden näkymän haastatteluissa tapahtuneeseen vuorovaikutukseen. Kuudentoista haastattelun aineistosta yksittäiset henkilöt ja heidän kohtaamisensa jäävät vielä hyvin muistiin. Voin palauttaa mieleeni haastateltavien ulkonäön, eleet, ilmeet, äänen, työhuoneen. Monessa tapauksessa olen hämmästynyt, miten erilaiselta haastattelu voi kuulostaa ilman kaikkea sitä, minkä voi nähdä. Haastateltava, jonka kanssa muistan olleeni henkisesti varpaillani, koska hän oli todella pätevän oloinen asiantuntija ja puhui nopeasti, kuulostaakin nauhalla yksinomaan leppoisalta ja todella sydämelliseltä. Mitä hätää minulla oikeastaan oli? Oma fiksuksi tarkoitettu kommentointi ja vakuuttava äänensävy saattaakin kuulostaa näsäviisaalta tai jopa tylyltä, vaikka tiedän, että olen puhuessani elehtinyt lieventävästi.

Aivan uusi ulottuvuus on sitten litteroitujen haastattelujen läpikäynti. Yhtäkkiä viisi, kuusi tuntia minidiscille nauhoitettua teemallista jutustelua onkin saanut kirjoitetun formaatin auktoriteetin. Roolit, sävyt, epäröinnit, korostukset ja muut värittävät yksityiskohdat ovat jääneet pois. Joudun luottamaan muistamiini vaikutelmiin, jos haastateltava on puhunut monimerkityksellisesti. Tökeröt aasinsillat muuttuvat paperilla asialliseksi haastattelun johdatteluksi.  Jos nauhalla kuulostikin siltä, etten ole kuunnellut kunnolla haastateltavan puheita, kirjoitettuna näytän vain tehneen varmistavan tarkennuksen. Aloittelevan tutkijan harjoitteleva haparointi on muuttunut tutkimusaineistoksi.

Haastattelut joutuvat käymään läpi vielä yhden filtterin, eli minun tutkijanajatteluni. Arvioin, valikoin ja karsin kaikkea maalis-huhtikuussa aikoinaan nauhalle puhuttua tarinointia kirjaston käytöstä. Jäljelle jää ensinnäkin se, mitä minä pidän oleellisena, ja toiseksi se, millaisen merkityksen minä sille oleelliselle todistusaineistolle annan.

Hauskaa on se, että alan vähitellen tuntea itseni vastuun painaman todellisuuden objektiivisen raportoijan sijasta vallasta juopuneeksi jumalaksi.